Maaliskuun alussa olin jälleen Iisa Pajulan järjestämällä sanoituskurssilla. Ensimmäisen Iisan kurssin kävin viime syksynä. Tämä kurssi oli aiempaa vieläkin intensiivisempi ja olin järjettömän väsynyt, mutta onnellinen Kirjoita Kirjoita! -sanoittamisviikonlopun jälkeen.

Kurssilla tehtiin siis lyriikoita valmiiksi annettuihin liideihin. Tavoitteena saattoi olla esimerkiksi kirjoittaa uudelle synapop bändille itkettävä balladi riippuvuuksista ja molemmille kurssipäiville jokaiselle osallistujalle arvottiin uudet liidit. Tein siis yhden aikalailla kokonaisen sanoituksen ja toisena päivänä sain aikaan kertosäkeistön.

Kurssipäivät olivat kyllä tällaiselle hitaalle kirjoittajalle todella kuormittavia. Olisin voinut värkätä sen yhden sanoituksen parissa helposti koko viikonlopun.

Huomasin, että tapani tehdä biisejä on näköjään aika pitkälti tämä:

1. Puserran ja pusken väkisin (monta päivää tai viikkoa).
2. Sitten päästän irti ja luovutan.
3. Kun ego kuolee, syntyy laulu.

Tämän lisäksi pianolla soittaminen auttaa biisinkirjoituksessa hitosti eteenpäin. Usein keksin ensin soinnut ja jopa melodiat ja vasta sen pohjalta alkaa rakentua laululyriikka. Siispä esimerkiksi tällainen blanko-tekstien kirjoittaminen ilman musiikkia on itselleni todella vierasta ja huomattavasti haastavampaa kuin musiikkiin tekeminen.

Tapani tehdä biisejä vie kuitenkin paljon tilaa ja aikaa. Jokaisen biisin jälkeen vajoan kuukaudeksi kuilun pohjalle, kunnes jostain herää toivo uudesta biisistä.

Koska tällaiseen prosessiin kuluu paljon energiaa, varsinaisessa musiikkiteollisuudessa mukana oleminen ei tunnu mun jutulta, vaan tulen kirjoittamaan biisejä (ainakin toistaiseksi) vain itselleni, omilla ehdoillani.

Niiden lyriikoiden lisäksi sanoituskurssilla jäi käteen paljon uusia työkaluja biisinkirjoittamisen tueksi. Tietenkin kurssin kruunasi taitavat ja kannustavat kurssikaverit, joiden tekemisestä sai myös inspiraatiota omiin juttuihin.

Nyt pidän ainakin toistaiseksi taukoa näistä sanoituskursseista ja keskityn tekemään lyriikoita kotona. Joskin saattaa olla, että muutaman sanoittajakaverin kanssa sparraillaan toisiamme sanoitusten suhteen tässä välillä.

Olin reilun viikon mittaisella joululomalla töistä Rebel Liftersiltä ja siihen väliin oli hyvä survoa äänitykset Jarin ja Liinun studiolla Laajalahdessa. Tällä kerralla meillä oli tavoitteena nauhoittaa kaikki loput piano- ja lauluraidat biisiä varten. Nyt on siis todennäköisesti kaikki olennainen purkitettu ja matskua voidaan alkaa työstää kunnolla eteenpäin.

Voin käsi sydämellä sanoa, että ne säveltämäni pianojutut kuulosti törkeen hyvältä ja mikä parasta, ne jäi soimaan päähän! Samalla pianosooloista saatiin C-osaan lisää pituutta, koska hitto ne vaan kruunasi sen koko biisin. Piano on vaan paras soitin.

Pianon lisäksi äänitettiin tietysti lisää laulumassaa ja stemmoja. Sen verran täytyy sanoa, että työskentelin täysin oman äänialani ulkopuolella. Ja se kyllä kuului. Onneksi stemmoissa ja muissa taustalauluissa ei ole niin väliksi miltä ääni kuulostaa. Ne kuuluu taustalta sen verran hiljaa (ja onneksi kuuluu), koska sen verran karun kuuloista rääkymistä homma välillä oli. Kannatti kuitenkin rääkyä, sillä lopputulos yllätti positiivisesti.

Äänitykset studiolla meni ohi todella nopeasti ja kotona harjoittelu kannatti, koska esim. pianot saatiin kerralla purkkiin. Biisiin tulee aivan eri tavalla syvyyttä, kun siihen saa kokonaisen bändin taustalle.

Tammikuun aikana saankin äänitteen kuunneltavaksi, jotta siihen voidaan tarvittaessa tehdä viimehetken muutoksia. Sen jälkeen biisi onkin sitten masterointia ja julkaisua vaille valmis. Apua miten nopeasti aika menee!

Ajatuksissani oli, että joululomalla pääsen myös kirjoittamaan rauhassa ainakin yhden uuden biisin. Koko vuosi on kuitenkin ollut niin kuormittava, että nukuin parhaimmillaan 10 tunnin yöunia ja siihen päälle vielä päiväunet päivittäin. Tämän lisäksi osa joulun väliviikon päivistä meni lähinnä itkiessä, kun vanha ja rakas lemmikkimarsuni kuoli yllättäen loman aikana. Loman viimeisenä päivänä sain vähän lyriikkaakin kirjoitettua, mutta ei siitä vielä ainakaan biisiksi asti ollut. Parempi kuitenkin sekin kuin ei mitään.

Hassua ajatellakin, että seuraavat äänitykset studiolla saattaa olla jo seuraavan biisin merkeissä! Enhän mä hommaa kuitenkaan yhteen biisiin jätä, kun varastossa on useita sellaisia jotka haluaisin julkaista.

Tässä muutama viikko sitten tajusin, että sinkullehan pitää tietenkin olla hieno sinkun kansikuva. Visioni sinkun kannesta oli se, että en halua siihen omaa pärstääni. En myöskään halunnut, että kansikuva alleviivaa jotain itsestäänselvää (= jos kappale kertoo hevosesta, sinkun kannessa on hevonen). Ennemmin toivon, että kansitaide antaa musiikille uuden tason ja tuo siihen jotain syvyyttä.

Omat kuvaustaitoni ovat niin alkukantaiset, että asiaan oli kaksi vaihtoehtoa: 1) Kuvata itse sinkun kanteen niin kamala kuva, että se on koominen ja siten myös taidetta. 2) Kysyä joku muu tekemään kansitaidetta.

Päädyin vaihtoehtoon 2.

Etsiskelin ensin muutamia valokuvaajia, mutta lopulta päädyin siihen, että kannet tekee serkkuni ja taiteilija Sanna Sipi. Ennen joulua aloimme visioimaan kansitaidetta yhdessä Sannan kanssa. Katselimme hänen tekemiään töitä, kuuntelimme tekemääni musiikkia, istuimme hämärässä kynttilänvalossa ja söimme linssikeittoa. Kuulostaapa taiteelliselle – haha!

Oikeastaan meillä löytyi melko nopeastikin yhteinen ajatus siitä millainen tunnelma kansikuvasta voisi välittyä. Halusin kuitenkin, että Sanna antaa kanteen oman näkemyksensä julkaistavasta biisistä, joten mitään liian tarkkoja raameja en työlle antanut. Luotan Sannan osaamiseen 100 % ja tiedän, että jotain huikentelevan hienoa sieltä on kuitenkin tulossa.

Jännityksellä siis jään odottamaan millainen hieno sinkun kansikuva on oikein tulossa. Sovimme Sannan kanssa, että hän todennäköisesti tekisi myös muutamaan seuraavaankin sinkkuun kansikuvat. Sitten sinkut näyttäisivät kuin joltain sarjalta ja pidän siitä ajatuksesta.

Sinkku on parhaillaan työstettävänä Jarilla. On hankala miettiä mitä kaikkea prosessiin vielä kuuluu, mutta ajattelin tehdä väliajalla kaikkea muuta, mitä kuvittelen sinkun julkaisuun liittyvän.

Siispä varasin sinkun promokuvaukset tälle viikolle. Etsiskelin kuumeisesti valokuvaajia ja vastaan tuli Kaisa Maria Hollanti, jonka kuvista vakuutuin heti. Kaisan studio sattui yllättäen olemaan melkein meidän salin naapurissa Niittyläntie 9:ssä, joten paikalle oli ainakin helppo mennä.

Kun kuvauspäivä oli sovittu, alkoi päässä pyöriä tutut kelat. Tämä siitäkin huolimatta, että luotin 100% Kaisan ammattitaitoon ja silmään.

• Pitäskö vähän laihduttaa? Vielä ehtisi pari kiloa.
• Pitäs uusia koko vaatekaappi! Mulla ei oo mitään hienoja vaatteita!
• Näytän niin vanhalle. *Googlettaa plastiikkakirurgia*
• Entä jos näytän kuvissa kamalalta? Entä jos mun kaksoisleuka näkyy joka kuvassa?
• Olis sittenkin pitänyt varata meikkaus ja hiustenlaitto!

Tiedän olevani luonteva kameran edessä, mutta silti KAIKKI epävarmuudet pyrki pintaan ja jouduin todellakin perustelemaan itselleni miksi en tarvitse mitään näistä. En siis laihduttanut tai varannut kasvojenkohotusta.

Mietin, että miksi mun pitäisi edes olla kaunis? Mikä velvoite se ylipäätään on? Eikö nyt ole kyse on musiikista? Voisinhan myös ottaa kuvia, jossa mulla on epämuodikkaat vaatteet, ei meikkiä ja tukkakin huonosti. Sehän voisi olla jopa jonkinlainen kannanotto, kun musiikkikin on masennuspoppia. Pitäisikö ”virheitä” sittenkin korostaa?

Kuvauspäivänä menin paikalle omana itsenäni. Ajattelin, että sillä tavalla mulla on kaikista luottavaisin ja itsevarmin olo joka tapauksessa. Salamavalon välkkeessä rentouduin. Kaisa oli ihana valokuvaaja ja mun oli helppo olla kameran edessä. Tuli luottavainen olo, että sinkun promokuvaukset onnistuu hyvin. Nyt odotan innolla kuvausten lopputulosta.

Seuraavaksi pitäisi myös kehitellä sinkun kansikuva ja siihen mulla onkin jo jotain ratkaisua kehitteillä.

Torstaina oli toistaiseksi viimeinen pianotunti Helsingin Pianostudiolla. Loppuvuoden keskityn omien biisien tekemiseen ja julkaisuun. Onhan tässä taas jo kolme vuotta tunneilla käytykin.

Aloitin pianotunnit 10 vuoden tauon jälkeen syksyllä 2019. Olin miettinyt pianotunneille palaamista jo monta vuotta, mutta ajan ja rahan puutteen takia olin lykännyt hommaa. Kun 2019 sain selkäni kipeäksi ylitreenaamisen ja stressin seurauksena, vähensin reilusti treenaamista ja päätin varata ensimmäisen pianotunnin.

Näin kolmen vuoden jälkeen voin sanoa, että tunneille meneminen todellakin kannatti!

Miksi sitten menin pianotunneille? Eikö se 13 vuoden treenikokemus riitä siihen, että voisi soittaa ihan vaan kotonakin. Sehän olisi vieläpä täysin ilmaista? Tai olisiko kannattavampaa vain ostaa verkkokurssi?

Huomasin olevani tasannevaiheessa soittamisen suhteen. Yksin on todella vaikea haarukoida itselleen sopivantasoisia harjoitteita ja uraudun helposti soittamaan vain niitä vanhoja tuttuja kappaleita tai valitsen soitettavaksi niitä kappaleita, joiden oppimiseen ei tarvitse nähdä paljon vaivaa.

Näin itse valmentajana arvostan henkilökohtaista ohjausta todella korkealle. Arvostan sitä, että ammattilainen arvioi mun taitotasoa ja valitsee harjoitteita jotka kehittää, mutta ei kuitenkaan turhauta.

En ole koskaan ollut kova harjoittelemaan, mutta nyt olen tehnyt sitä huomattavasti enemmän. Kun tunnit on 1-2 viikon välein, tietenkin sinne haluaa mennä treenanneena. Ja vaikka ei olisi harjoitellut yhtään (koska elämään nyt vaan tulee aina kaikenlaisia esteitä ja jaksamisen haasteita), tulee ainakin läpikäytyä kappale uudestaan opettajan ohjauksessa ja sekin on jo parempi kuin ei mitään.

Entä mitä tunneilta jäi käteen? Olen saanut palautettua hyvin mieleen vanhoja pop/jazz puolen juttuja ja oppinut paljon myös uutta. Tuntuu, että jokin palanen on loksahtanut paikoilleen kevyen musiikin saralla.

Olen saanut valtavasti itsevarmuutta soittamiseen! Luovuus on tässä kolmen vuoden aikana lähetenyt lentoon tunneilta saaduilla harjoitteilla ja opettaja on antanut hyviä kommentteja ja uusia näkökulmia myös säveltämiini kappaleisiin. Tuskin tekisin nyt omaa musiikkia, jos en olisi aloittanut pianotunteja. Siitä olen kyllä äärimmäisen iloinen.

Vaikka kyseessä oli toistaiseksi viimeinen pianotunti, en kuitenkaan ole lopettamassa tunneilla käymistä kokonaan. Palaan pianotunneille kun olen saanut tämän musan julkaisuprojektin päätökseen.