Kun aloitin masennusfolk-EP -projektini, ajattelin, että merch-paitojen myynti voisi luonnollisesti olla yksi tapa kattaa tuotantokustannuksia. Minulla on eri kanavissa yhteensä noin 6700 someseuraajaa, joten ajatus tuntui loogiselta: jos ihmiset seuraavat, tykkäävät ja kommentoivat, osa heistä voisi todennäköisesti haluta tukea musiikkitaidettani myös konkreettisesti. Siispä selvitin mahdollisimman eettisen tavan paitojen tuotantoon ja rakensin myyntiä varten verkkokaupan.
Lopulta myytyjä paitoja kertyi 13.
Tämä ei ollut mikään puolivillainen kokeilu. Tein kymmeniä julkaisuja eri kulmilla, kirjoitin aiheesta blogiin, laitoin uutiskirjettä yli tuhannelle tilaajalle ja myin paitoja myös fyysisesti yritykseni Rebel Liftersin tiloissa. Käytännössä tämä tarkoitti kymmeniä tunteja työtä yhden tuotteen ympärillä. Silti lopputulos jäi kauas siitä, mitä olin ehkä jollain tasolla odottanut. Eivätkä tavoitteeni olleet epärealistisia, sillä halusin paitamyynnillä kattaa yhden biisin tuotantokustannukset, joka olisi tarkoittanut noin 51 myytyä t-paitaa. Se tarkoittaisi käytännössä, että 0,76% someseuraajistani ostaisi paidan.
Tämä olkoon siis reality check taiteen tekemisestä ja rahoittamisesta.
Miksi seuraajat eivät muutu maksaviksi asiakkaiksi?
Paitamyyntikokemus ei kuitenkaan ollut pettymys laihoista tuloksista huolimatta, sillä samalla myös opin rutkasti. On helppo ajatella, että näkyvyys ja kysyntä kulkevat käsi kädessä, mutta todellisuudessa ne ovat kaksi eri asiaa. Se, että joku seuraa, ei tarkoita, että hän on valmis ostamaan. Se, että sisältö resonoi, ei tarkoita, että se muuttuu rahaksi.
Silti taiteen tekemisen näkökulmasta siinä on ristiriita. Taide voi tavoittaa paljon ihmisiä, herättää tunteita ja kerätä yleisöä, mutta se ei vielä itsessään rakenna kestävää taloudellista pohjaa. Ainakaan kovin nopeasti.
Muistan jokaisen tilauksen, joka kilahti sähköpostiini. Jokainen niistä tuntui merkitykselliseltä. 13 ihmistä päätti käyttää rahaa siihen, että tämä projekti etenee ja se merkitsee itselleni todella paljon. Mutta samaan aikaan se ei myöskään riitä kattamaan tuotannon kustannuksia. Molemmat asiat ovat yhtä aikaa totta.
Lisäksi, ilman tätä paitaprojektia mulla ei olisi omin kätösin kasaan kyhättyä verkkokauppaa. Tulevaisuudessa pystynkin hyödyntämään sitä mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, oli kyse sitten keikkamyynnistä tai lippukaupasta.
Miten musiikkia voi rahoittaa ja miksi yritysyhteistyöt toimivat
Tämän kokeilun myötä minulle on kirkastunut entistä vahvemmin, että en voi, enkä oikeastaan haluakaan, rakentaa taiteeni rahoitusta pelkästään yksittäisten tuotteiden myynnin varaan. Se on hidasta, epävarmaa ja vaatii suhteettoman paljon työtä suhteessa tuottoon.
Sen sijaan yritysyhteistyöt ovat olleet yllättävän toimiva ja ennen kaikkea kestävämpi tapa viedä projektia eteenpäin. Kun yritys lähtee mukaan, kyse ei ole vain rahasta, vaan myös yhteisestä tarinasta ja arvoista. Esimerkiksi yhteistyö Essi Paulamäen ja Jauhiaisen puutarha Oy:n kanssa on mahdollistanut asioita, joita en olisi pystynyt tekemään pelkän merch-myynnin varassa.
Jos yritysyhteistyö ja taiteeni tukeminen kiinnostaa, löydät siitä lisätietoa tältä sivulta:
https://anumarin.fi/yritysyhteistyo/
Ehkä suurin oppi tästä kaikesta on ollut se, että näkyvyys ei vielä kanna taidetta kovin pitkälle. Se voi avata ovia, mutta harvoin maksaa laskuja. Jos taidetta haluaa tehdä pitkäjänteisesti, sen ympärille on rakennettava useampia tukijalkoja, ja joskus ne löytyvät yllättävistäkin paikoista.
En tiedä teenkö paitamyyntiä enää uudestaan. En ainakaan samalla tavalla. Fyysisen äänitteen tekeminen ja myyminen on ollut minulle pitkään haave, mutta tämän kokemuksen jälkeen katson sitäkin vähän realistisemmin.
Tässäpä siis yksi näkymä siihen, miltä taiteen tekeminen näyttää silloin, kun sitä rahoitetaan itse.