Sinkku on parhaillaan työstettävänä Jarilla. On hankala miettiä mitä kaikkea prosessiin vielä kuuluu, mutta ajattelin tehdä väliajalla kaikkea muuta, mitä kuvittelen sinkun julkaisuun liittyvän.

Siispä varasin sinkun promokuvaukset tälle viikolle. Etsiskelin kuumeisesti valokuvaajia ja vastaan tuli Kaisa Maria Hollanti, jonka kuvista vakuutuin heti. Kaisan studio sattui yllättäen olemaan melkein meidän salin naapurissa Niittyläntie 9:ssä, joten paikalle oli ainakin helppo mennä.

Kun kuvauspäivä oli sovittu, alkoi päässä pyöriä tutut kelat. Tämä siitäkin huolimatta, että luotin 100% Kaisan ammattitaitoon ja silmään.

• Pitäskö vähän laihduttaa? Vielä ehtisi pari kiloa.
• Pitäs uusia koko vaatekaappi! Mulla ei oo mitään hienoja vaatteita!
• Näytän niin vanhalle. *Googlettaa plastiikkakirurgia*
• Entä jos näytän kuvissa kamalalta? Entä jos mun kaksoisleuka näkyy joka kuvassa?
• Olis sittenkin pitänyt varata meikkaus ja hiustenlaitto!

Tiedän olevani luonteva kameran edessä, mutta silti KAIKKI epävarmuudet pyrki pintaan ja jouduin todellakin perustelemaan itselleni miksi en tarvitse mitään näistä. En siis laihduttanut tai varannut kasvojenkohotusta.

Mietin, että miksi mun pitäisi edes olla kaunis? Mikä velvoite se ylipäätään on? Eikö nyt ole kyse on musiikista? Voisinhan myös ottaa kuvia, jossa mulla on epämuodikkaat vaatteet, ei meikkiä ja tukkakin huonosti. Sehän voisi olla jopa jonkinlainen kannanotto, kun musiikkikin on masennuspoppia. Pitäisikö ”virheitä” sittenkin korostaa?

Kuvauspäivänä menin paikalle omana itsenäni. Ajattelin, että sillä tavalla mulla on kaikista luottavaisin ja itsevarmin olo joka tapauksessa. Salamavalon välkkeessä rentouduin. Kaisa oli ihana valokuvaaja ja mun oli helppo olla kameran edessä. Tuli luottavainen olo, että sinkun promokuvaukset onnistuu hyvin. Nyt odotan innolla kuvausten lopputulosta.

Seuraavaksi pitäisi myös kehitellä sinkun kansikuva ja siihen mulla onkin jo jotain ratkaisua kehitteillä.

Torstaina oli toistaiseksi viimeinen pianotunti Helsingin Pianostudiolla. Loppuvuoden keskityn omien biisien tekemiseen ja julkaisuun. Onhan tässä taas jo kolme vuotta tunneilla käytykin.

Aloitin pianotunnit 10 vuoden tauon jälkeen syksyllä 2019. Olin miettinyt pianotunneille palaamista jo monta vuotta, mutta ajan ja rahan puutteen takia olin lykännyt hommaa. Kun 2019 sain selkäni kipeäksi ylitreenaamisen ja stressin seurauksena, vähensin reilusti treenaamista ja päätin varata ensimmäisen pianotunnin.

Näin kolmen vuoden jälkeen voin sanoa, että tunneille meneminen todellakin kannatti!

Miksi sitten menin pianotunneille? Eikö se 13 vuoden treenikokemus riitä siihen, että voisi soittaa ihan vaan kotonakin. Sehän olisi vieläpä täysin ilmaista? Tai olisiko kannattavampaa vain ostaa verkkokurssi?

Huomasin olevani tasannevaiheessa soittamisen suhteen. Yksin on todella vaikea haarukoida itselleen sopivantasoisia harjoitteita ja uraudun helposti soittamaan vain niitä vanhoja tuttuja kappaleita tai valitsen soitettavaksi niitä kappaleita, joiden oppimiseen ei tarvitse nähdä paljon vaivaa.

Näin itse valmentajana arvostan henkilökohtaista ohjausta todella korkealle. Arvostan sitä, että ammattilainen arvioi mun taitotasoa ja valitsee harjoitteita jotka kehittää, mutta ei kuitenkaan turhauta.

En ole koskaan ollut kova harjoittelemaan, mutta nyt olen tehnyt sitä huomattavasti enemmän. Kun tunnit on 1-2 viikon välein, tietenkin sinne haluaa mennä treenanneena. Ja vaikka ei olisi harjoitellut yhtään (koska elämään nyt vaan tulee aina kaikenlaisia esteitä ja jaksamisen haasteita), tulee ainakin läpikäytyä kappale uudestaan opettajan ohjauksessa ja sekin on jo parempi kuin ei mitään.

Entä mitä tunneilta jäi käteen? Olen saanut palautettua hyvin mieleen vanhoja pop/jazz puolen juttuja ja oppinut paljon myös uutta. Tuntuu, että jokin palanen on loksahtanut paikoilleen kevyen musiikin saralla.

Olen saanut valtavasti itsevarmuutta soittamiseen! Luovuus on tässä kolmen vuoden aikana lähetenyt lentoon tunneilta saaduilla harjoitteilla ja opettaja on antanut hyviä kommentteja ja uusia näkökulmia myös säveltämiini kappaleisiin. Tuskin tekisin nyt omaa musiikkia, jos en olisi aloittanut pianotunteja. Siitä olen kyllä äärimmäisen iloinen.

Vaikka kyseessä oli toistaiseksi viimeinen pianotunti, en kuitenkaan ole lopettamassa tunneilla käymistä kokonaan. Palaan pianotunneille kun olen saanut tämän musan julkaisuprojektin päätökseen.

Sanoittaminen ja laulujen tekeminen on siinä mielessä outoa, että tässä 1,5 vuoden ajan kun olen biisejä kirjoittanut, olen pelännyt jokaisen tekemäni biisin jälkeen, että en enää pysty tekemään seuraavaa. Joka kerta kun onnistun tekemään mielestäni hyvän kappaleen, ajattelen sen olevan viimeinen kappale jonka teen. Tulee se tyhjä fiilis, että ”kaikki on sanottu”.

Höpsöintä tässä on se, että tämä pelko ei ole realisoitunut, vaan uuden biisin jälkeen on tullut aina seuraava. Ennemmin tai myöhemmin. Tahti on vieläpä pysynyt aika tasaisena, sillä joka kuukausi olen saanut valmiiksi ainakin yhden uuden biisin.

Esimerkiksi syyskuun aikana kirjoitin kaksi biisiä. Toinen näistä biiseistä ei mielestäni aivan onnistunut, eikä mennyt ”valmiit lyriikat” -kansioon. Näin ollen pääni uskottelee, ettei sitä biisiä lasketa. Lol. Toisaalta tein syyskuussa yhden varsin hyvän sanoituksen.

Keskiviikkona tein puolestaan töiden lomassa noin vartissa lähes valmiin tekstin ja sävellyksen siihen. Siitä pätkä alla.

stalkkasin sun profiilin
että tiedän missä meet
ja parissa tunnissa
selvitin sun osoitteen

mun on pakko tietää
mun on pakko tietää

mul on vieläkin se
sun paita kaapissa
Joka yö mä nukun 
se mun kainalossa

mun on pakko tietää 
ootko menny jo eteenpäin

koska mä en oo
koska mä en oo
en oo menny

Anu Marin, 2022
(Tekstin kopiointi tai levittäminen ilman lupaa kielletty.)

Tuo luovuuden ehtymisen pelko onkin ollut läsnä etenkin sen jälkeen, kun aloin etsimään itselleni tuottajaa. Ehkä se teki tästä musaprojektista mun aivoissa jotenkin todellisemman. Ehkä mieleeni hiipi ajatus, että nyt tämä on ”vakavaa” ja tästä eteepäin pitäisi toimia ammattimaisesti. Tietenkään näin ei ole, vaan kuka tahansa voi julkaista biisejä.

Isoin tukko luovuudelle onkin ne paineet siitä, että pitäisi tehdä enemmän ja nopeammin. Mitä rennompi olen, sen lähemmäs alitajuntaa pääsen ja sitä helpommin sanoittaminen onnistuu, mieli yhdistelee elämäntapahtumia lauluiksi.

Torstaina olin studiolla nauhoittamassa pianoraitoja ensimmäiselle singlelle. (OMG! Kirjoitinko sen jo tänne!) Juttelin Liinun kanssa laulujen kirjoittamisesta ja samoja keloja pyöri sielläkin päässä, vaikka sanoittamista on takanan 10 vuotta. On tietenkin aina kiva saada vertaistukea ja kuulla ettei ole yksin ajatustensa kanssa. Ehkä nämäkin tunteet kuuluvat prosessiin.

Ehkä en koskaan pääse täysin eroon siitä pelosta, että sanat loppuvat. Mutta ainakin voin ottaa haasteen vastaan ja jatkaa kirjoittamista tuosta tunteesta huolimatta. Seuraava biisi odottaa niissä teksteissä joita kirjoitan.

Musaprojektini on tullut nyt siihen pisteeseen, että omia lauluja pitäisi alkaa äänittää ja laittaa sitä mukaa levitykseenkin. Siispä seuraava steppi onkin esimerkiksi sen miettiminen, mistä löytää tuottajan?

Jos et ymmärrä mitään tästä musabisneksestä ja musiikin julkaisemisesta, niin en ymmärrä paljoa minäkään. Musiikkiala toimii melkoisen verhon takana ja usein on vaikea hahmottaa reittiä ideasta valmiiksi biisiksi. Nykyään netistä voi tietysti hakea jonkin verran tietoa alan toimintatavoista, mutta tieto on kuitenkin hajallaan. Kyllä siis on kuulkaas Google täälläkin laulanut jo ainakin vuoden verran.

Omituisinta asiassa on se, että olen tosiaan opiskellut musiikkia sen 13 vuotta ja siitä huolimatta tällaiset asiat on jääneet hämärän peittoon. Oikeastaan musta on tosi surullista, että musiikkikoulutuksessa on minun aikaan keskitytty vain siihen teknisen osaamisen hiomiseen. Sekin on kyllä tärkeää, mutta mielestäni olisi ollut vähintäänkin järkevää opettaa myös sen oman musiikin tekemistä ja julkaisemista. (Opetussuunnitelmat on herranjumala onneksi muuttuneet tuosta 90-2000 luvuista.)

Mutta musiikkiopisto- ja konservatoriotraumoista eteenpäin… Olen itse edennyt asian kanssa nyt seuraavasti:

• Alkuun otin tavoitteeksi tehdä vähintään 10 biisiä, joihin olen supertyytyväinen. Vähemmälläkin määrällä tietenkin selviäisi, mutta halusin lähinnä todistaa itselleni, että olen projektin suhteen tosissani ja että pystyn toistuvasti tekemään biisejä jotka iskee.
• Opettelin tekemään demoja. Demojahan voi toki äänittää myös kännykällä ja niitäkin nauhoitteita voisi lähettää eteenpäin. Itse kuitenkin halusin demoista kännykkälaatua parempia, joten hankin sopivat äänityslaitteet tätä varten (äänikortti, mikrofoni, popfiltteri, heijastussuoja).
• Tein itselleni artistiprofiilin, jolla kirkastin myös itselleni mitä olen hakemassa mahdolliselta yhteistyökumppanilta.
• Nyt olen lähetellyt demoja sähköpostitse musiikkituottajille, tuotantoyhtiöille ym. tahoille joiden ajattelisin voivan auttaa tässä musiikkiprojektissa eteenpäin.

Haastavinta on tähän saakka ollut löytää sopivia henkilöitä auttamaan, kun niin isojen asioiden pitäisi klikata yhteen: henkilökemian, musiikillisen estetiikan ja kalenterin.

Tuottajia olen esimerkiksi etsinyt Spotifystä. Kun vastaan tulee kappale, joka on estetiikaltaan sitä mitä itse haen, katson kappaleen tekijät ja sitä kautta löydän henkilöitä joihin ottaa yhteyttä. Tämän lisäksi olen kysellyt apuja Facebookin kautta ja myös muutamalta artistilta itseltään.

Eilen olikin jo ensimmäinen tapaaminen erään musiikkituottajan / tuotantoyhtiön kanssa. Oli ihana saada palautetta biiseistä ja saada muutenkin vinkkejä tähän projektiin. Tapaamisesta jäi hyvä fiilis ja nyt olo on jo huomattavasti selkeämpi seuraavia tapaamisia ajatellen.

Mielenkiinnolla ja innolla katson mitä syksy nyt tuo tullessaan.

Montako kertaa elämän aikana serkku muuttaa Juuasta Torontoon? Ei montaa kertaa, joten kun kutsu käy läksiäisbileisiin, niin sinne mennään. Viime perjantaina lähdin junalla kohti Joensuuta. Hyppäsin Joensuusta serkkuni ystävän kyytiin josta matka jatkui kohti Juukaa.

Täytyy myöntää, että lähdin viikonloppuun todella väsyneenä edellisviikonlopun sanoituskurssin jäljiltä. Tätä tilaisuutta en olisi kuitenkaan mistään hinnasta jättänyt väliin. Jälkeenpäin voin sanoa, että onneksi lähdin väsymyksestä huolimatta.

Lauantai-ilta eteni hauskoissa ja tunteellisissa merkeissä Juuan Seurojentalolla. Oli aivan mahtavaa nähdä serkkuja, vanhoja tuttuja ja tavata uusiakin tyyppejä.

Sunnuntaiaamun fiilikset oli ehkä hieman heikohkot, mutta onneksi Suvi ja Marshall veivät aamiaiselle kahvila Hedwigin Helmeen, joka olikin tälle väsyneelle matkaajalle täydellisen rauhallinen ja tunnelmallinen paikka.

Tällaisten juhlien jälkeen mulle tulee todella kiitollinen olo, että olen päässyt yli siitä terveysterrorismi ajanjaksostani. On ihanaa lähteä reissuun ja juhlia kun ei enää tarvitse miettiä mitä voi syödä, meneekö ensi viikon treenit pilalle tai onko tupakan ja alkoholin nauttiminen terveellistä. Voi vaan heittäytyä siihen hetkeen joka nyt on.

Hyvinvointi on muutakin kuin liikunta tai seuraava hyvin nukuttu yö. Hyvinvointi ei ole tehokkuutta työssä ja arjessa. Ei itsensä jatkuvaa mittaamista ja kehon skannaamista.

Hyvinvointi on irti päästämistä. Sen hyväksymistä, että terveinkään elämä ei takaa mitään yksilötasolla.

Ehkä hyvinvointiin tarvitaan tanssimista kaukana todellisuudesta.

Ehkä tutun tai tuntemattoman ihmisen olkapään tuntemista omaa vasten.

Serkun läksiäiset Juuassa oli yksi ikimuistoisimmista illoista ja pian tavataankin hänen kanssaan Torontossa!