Kun yli 10v sitten aloitin ensimmäistä kertaa salitreenaamisen, kävin kunnallisilla saleilla ja olin pihalla kuin lumiukko. Suoraan sanottuna hävetti kävellä salin ovista sisään, koska joka kerta laitteisiin vääntäytyessä mietin olenko edes oikein päin. Kun vuosia kului ja haaveissa oli tavoitteellinen treenaaminen, aloin kokeilla treenipaikkoja.

Kävin pari kertaa ns. naisten salilla, mutta ahdistuin. Pinkkiä siellä, pinkkiä täällä. ”Ihania” voimalauseita. Pukuhuoneessa tuoksuu ruusuilta ja peilin eteen on kannettu kasa muotoilutuotteita. Salilla musiikki soi vienosti taustalla, ihmiset pumppaavat laitteissa reiden lähentäjiä (kyllä sekin on ihan hyödyllistä, mutta miksi aina niitä reiden lähentäjiä) ja lukevat naistenlehtiä. Vedin korvanapit korvaan ja treenasin hiki valuen, ääniä päästellen (toim. huom. ei pieruja) ja salin isoimmat painot valiten. Sain mulkoilevia katseita osakseni. Tunsin olevani kummajainen. Vaikka tykkään pinkistä, niin liika on liikaa. Jos olisin ollut paikassa kauemmin olisin varmaan oksentanut sateenkaaren ja paskantanut tähtisadetta.

Lopulta yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin voimanostajien anaboliseen äijäluolaan. (Taisin olla ensimmäinen nainen joka asteli salin ovista sisään.) Kaijuttimista pauhasi 24/7: ”Masokisti, sadisti se koskee sinua. Anarkisti, fasisti, se koskee sinua. Nauru seis, liikkeet jatkuu se koskee sinua. Kansalle virtaa, se sattuu ja se koskee sinua! Kärsi! Kärsi! Kärsi!” Salin peiliin oli jämähtänyt kiinni räkä (tai joku muu vastaava erite). Silti jollain sairaalla tavalla tykästyin paikkaan. Aivan hirveä raivo kaikessa tekemisessä. Ennätykset runnotaan uusiksi vaikka väkisin koko salin huutaessa ”nosta nyt SAATANA”. Ketään ei kiinnosta tuletko paikalle pieruverkkareissa, oletko käynyt suihkussa viimeksi viikko sitten tai onko painoa tullut 10kg vai 100kg viime näkemästä.Pahin virhe mitä saattoi tehdä oli penkkipunnerruksen jättäminen irti rinnasta tai kyykyn kaatuminen eteen. Siellä maan alla kosteassa ja hämyisessä luolassa opin ensimmäistä kertaa treenaamaan kovempaa kuin aiemmin. Vaikka paikassa oli huonotkin puolensa, niin treenaaminen siellä oli opettavaista aikaa.

Olisi hienoa jos jokainen treenaaja pääsisi ympäristöön, jossa lopetetaan se läskien vatvominen ja keskitytään olennaiseen eli suorituskykyä nostavaan treenaamiseen ja laadukkaisiin treenitekniikoihin. Paikka jossa ihmiset kannustavat toisiaan tosissaan ruokkii onnistumista jokaiselle. Kun tuntee kanssatreenaajat ei kehtaa jäädä viikoiksi sohvalle makaamaan ellei ole ihan pakko. Tutulle uskaltaa sanoa suoraan ”vituiksi meni”, jos selkä pyöristyy maastavedossa tai penkkipunnerrus jää rinnalle. Ympäröi itsesi tinkimättömillä treenaajilla ja urheilijoilla ja hengitä samaa ilmaa heidän kanssaan. Tällaisessa seurassa oma asenteesi treenaamiseen ja ulkonäköön muuttuu vaikka sinusta ei tulisi urheilijaa. Ketään ei nimittäin kiinnosta miltä näytät, vaan paljonko nostat.

Olen huomannut, että olen uuden saliprojektin myötä palannut ikäänkuin juurilleni. Olin yritystä perustaessani kapinallinen ja siitä sain kuulla sekä hyvässä että pahassa. Kun perustin yritykseni 2011 oli tavoitteenani luoda paikka, jonne tullessa kehittyy väkisin. Toivoin, että saisin äijäluolasta pienen palan mukaani (ne parhaat palat). Halusin paikan jossa kaikki tuntevat toisensa, jossa treenataan pienellä porukalla mutta ei kuitenkaan olla sisäänpäin kääntyneitä. Paikan jonka henki huokuisi asennetta ja kulmikkuutta. Ei enkelipölyä ja zeniä vaan yksinkertaisuutta ja suoraviivaisuutta. Kun ympärillä on jatkuvasti ihmisiä jotka treenaavat tosissaan, urheilijoita joiden elanto on kiinni suorituskyvystä ja toinen toistaan vahvempia miehiä ja naisia niin omatkin suoritukset yltävät aina vain parempaan. Jokainen valmennettava ja treenaaja pistää 110% likoon miettimättä mahamakkaroita tai selluliittia.

Pin It on Pinterest

Share This